hörinää - henkilökohtainen totuus



Toukokuun kiireiden jälkeen on taas mukava vähän pohtia (hevos)ihmisenä
olemisen ihanuutta ja kurjuutta.
Tai oikeastaan hevosena olemisen ihanuutta ja kurjuutta.

Täällä omalla tallilla päivittäiset tallirutiinit ovat muokkautuneet minun ja kukkaroni
kannaltani sopivan helpoiksi ja samalla oman totuuteni puitteissa siedettäviksi.
Nimittäin tieto tuottaa tuskaa :) Ihmisen hyvä ei aina tarkoita samaa kuin hevosen hyvä.
Ja mikä on ihmeellistä, on hevosen kyky sopeutua mitä kummallisimpiin ja
epähevosmaisiin olosuhteisiin.
Tarpeeksi kauan kun katsoo, sitä voi alkaa kuvitella, että soputuminen
on sama asia kuin tyytyväisyys tai onnellisuus.
Ja onko oikeastaan edes tarpeellista kysyä hevoselta, onko se onnellinen?
Onko sillä väliä? Onko eläimellä lupa onneen?

Karuimpia esimerkkejä hevosen sopeutumiskyvystä näin aikanaan Espanjassa.
Isoja myyntitalleja keskellä kuumaa ei mitään, joissa hevoset saattoivat seistä
24/7 karsinoissa ostajaa odottelemassa. Päivän ainoa liinkuntamahdollisuus oli
ratsastajan kanssa. Kuitenkaan en nähnyt vastustusta (luultavasti proteistoijat olivat
päätyneet.pihveiksi). Karsinoissa ei kolattu, hevoset eivät kutoneet tai järsineet seiniä.
Ne olivat. Olivatko ne onnellisia? Ainakaan minä en ollut siellä käydessäni....

Muistan myös aina vanhat tarinat Englannin hiilikaivoksissa työskenneleistä poneista.
Kerran kaivokseen päädyttyään paluuta ei tainut useinkaan olla....

Ihmisen totuus on jotain hyvin henkilökohtaista.
Se mihin MINÄ uskon, on MINULLE totta.
Usein kuulee sanottavan, että ihmisellä on oikeus onneen. Kuinka oikein on
olla onnellinen toisen täysin puolustuskyvyttömän olennon kautta?
Akvaariokalan, hevosen, pienen lapsen?
Täällä rikkaassa Euroopassa meillä on varaa pohtia etiikkaa. Jossain muualla myös
ihmisen elämä voi olla yritystä selvitä seuraavaan päivään.
Mutta juuri oman onnemme takia, täällä tässä ja nyt, minusta olisi oikein miettiä myös
mistä ja miten sen onnen rakennamme.


















Kaikki kotieläimet, myös hevoset, ovat edelleen täysin riippuvaisia ihmisen määräämistä
elinolosuhteista, päivittäisestä elämästä ja lopulta kuolemastaan.
Meillä on valta. Kuinka kannamme vastuun?
Sopeutuvainen hevoseläin tottuu melkein millaiseen menoon tahansa,
ja siinäpä se ansa juuri onkin.
Joku alkaa pitää asioita itsestäänselvyyksinä ja kategorisoimaan. Hyvin vaarallista.
Oma totuus, johon joku siis vilpittömästi uskoo, alkaa muokkautumaan hevosen
kannalta katsottuna surkeaan suuntaan. Vaikka saatavilla on kuinka paljon modernia
tietoa ja tutkimusta hevosen lajityypillisestä käyttäytymisestä, hoidosta, ruokinnasta,
kasvatuksesta ja koulutuksesta, sillä ei ole mitään tekemistä jonkun
tai jonkun hevosen kanssa.
Koska jollakin on, jonkun mielestä, onnellinen hevonen.

Joku :) viisas sanoi kerran, että omaakin hevosta pitäisi joka aamu katsoa, kuin
sen näkisi ensimmäisen kerran. Voisin vielä lisätä, että voisi käydä läpi niitä
hevoseläimen fyysisiä ja psyykksiä perustarpeita,
mitkä niistä ovat täyttyneet ja mitkä eivät ja miksi?
Ja tietty itselle pitää olla armollinen, täydellisyyttähän ei ole olemassa.
Oman totuuden kyseenalaistaminen tietää vaikeuksia, ponnisteluja, muutosta.
Ja on todella rohkeaa kysyä itseltään, Onko Minun Hevoseni Onnellinen?

Tätä toivon tänään :)