hörinää - kiertokulkua
Hevonen on pakoeläin, pelkoeläin, laumaeläin. Lauman heikoin lenkki on hevonen, joka syystä tai toisesta hidastaa lauman mahdollista pakenemista. Heikot yksilöt jäävät jälkeen, ne saavat saalistajien huomion kiinnittymään itseensä ja sitä kautta lauman muihinkin jäseniin. Lajin säilyminen, olemassaolo, karsii sairaat ja heikot pois.
Tätä taustaa vasten saattaa ymmärtää hevosen lajinomaisen ominaisuuden olla näyttämättä kipuaan viimeiseen asti. Mikä edelleen koskee myös kesyhevosiamme.
Hollanninmatkalla saimme nähdä natura-alueella asustavan "villihevos"lauman. Noin parinkymmenen eri-ikäisen Konik-ponin lauma elää käytännössä omavaraisena Rein-joen rantamailla. Yhtä asiaa lukuunottamatta - alueella ei ole mitään niiden luontaisia saalistajia.
Jonkun yksilön sairastuessa tai loukkaantuessa normaali kiertokulku petoeläimen ateriana ei enää toiminutkaan, ja kuolema muuttui kärsimysnäytelmäksi. No, onneksi Arnheimin kansalaisilla on (inhimillinen)sydämmensä paikallaan, ja nykyisin todella sairaat yksilöt lopetaan ihmisen toimesta.
Mutta miten siitä omasta hevosestaan sitten näkee sen potevan jotain sairautta, tuntevan kipua, kun hevonen sen luonnostaan haluaa peittää?
Jotkut vastaavat heti, että kyllähän sen tuntee, näkee käytöksen muutumisesta. Joo, he tuntevat ja näkevät, ketkä osaavat. Varmasti pitkään hevosten kanssa olleet ovat oppineet lukemaan hevosia todella hyvin.
Can't or won't? Eikö hevonen pysty, vai eikö se halua?
Seuraava kysymys pulpahtaa heti mieleen, miksi?
Ja hevosetkin ovat erilaisia. Meillä on kotona tamma, joka pienen naarmunkin saatuaan on ihan kolmijalkainen ja varmasti vielä kehittää impparinkin pikkuruiseen haavaan, kun taas sisarensa ei koskaan onnu, eivätkä jalat turvottele, vaikka olisi sitten millainen reikä koivessa.
Juttelin tässä eräänä päivänä tutun kengittäjän kanssa. Hän oli saanut nähdä kaverinsa iäkkään hevosen romahtavan viikossa suunnilleen ratsastuskelpoisesta maastopollesta ontuvaksi, syömättömäksi vanhukseksi. Hevonen lopetettiin, ja ruhon paloittelun jälkeen saattoi nivelpinnoilla nähdä nivelrikkoja, luupiikkejä ja kulumia, jotka ainakin ihmisen mittapuulla ovat olleet todella kivuliaita. Silti hevonen ei protestoinut ratsastamista. Tai ainakaan sitä protestia ei huomattu.
Me ihmiset olemme niin erilaisia nisäkkäitä, meidän pääasiallinen kommunikaation muotomme on nykyisin puhe. Sairauksista valittaminen on kahvipöytäkeskustelun varma nakki, etenkin mitä vanhempien ihmisten kanssa juttelee. Tuttu lemmikkikoirakin ulisee, jos siihen sattuu.
Hevonen sensijaan on hiljaa, jotta se ei edelleenkään erottuisi laumansa heikoimpana. Pienet ilmeet silmissä, rypyt kulmakarvoissa, hännän ärtyisä huiskaus, kehon hienoinen jännittynyt värähdys, ihon aristus, korvien muuttunut asento, aamuinen jäykkyys, haluttomuus, saati sitten selkeä ontuminen - kaikki saattavat viitata fyysiseen kipuun. Ja henkinen puoli jääköön tällä kertaa omaksi luvukseen.
Vaikka kuinka yrittäisimme, hevonen ei pysty kertomaan meille täsmällisesti mahdollisen kipunsa määrää.
Tarkoittaako tämä sitten, että kipu ja sairaus pitäisi jättää huomioimatta?
Ei tietenkään, pikemminkin se tarkoittaa, että ihmisenä oppisimme mukautumiskykyä ja myös sietämään epätäydellisyyttä. Että aina ei voi saada kaikkea. Että joskus voi antaa vain aikaa. Että opetttelisimme hevosen kehonkielen ja käytöksen näkemistä ja ymmärtämistä. Ja että ottaisimme näkemämme ja tuntemamme todesta. Että oppisimme elämään nykyhetkessä ja toisaalta kestämään epätietoisuutta tulevaisuudesta. Että ymmärrämme (ja hyväksymme) syntymää seuraavan elämän päättyvän kuolemaan.
Vaikea yhtälö, jota itse olen viime aikoina vanhan hevosen omistajana joutunut paljon pohtimaan. Onko vanhuus sairaus? Milloin elämä on eletty ja on aika juhlia kuolemaa? Milloin kipu muuttuu kärsimykseksi ja viimeinen rakkauden teko on hevosen lopettaminen? Onko se päivä tänään?
Tässähän oikeastaan voisi heittää sen suuren kysymyksen, Mitä Rakkaus On?
Yksi asia vielä, mistä on ihan pakko mainita, on oma asenne. Uskon lujasti positiivisuuteen, siihen, että ilmapiiri ympärillämme vaikuttaa minuun ja sitä kautta hevoseeni. Vanha, viisas, onnellinen hevonen näkee vielä huomisen päivän!
Tätä taustaa vasten saattaa ymmärtää hevosen lajinomaisen ominaisuuden olla näyttämättä kipuaan viimeiseen asti. Mikä edelleen koskee myös kesyhevosiamme.
Hollanninmatkalla saimme nähdä natura-alueella asustavan "villihevos"lauman. Noin parinkymmenen eri-ikäisen Konik-ponin lauma elää käytännössä omavaraisena Rein-joen rantamailla. Yhtä asiaa lukuunottamatta - alueella ei ole mitään niiden luontaisia saalistajia.
Jonkun yksilön sairastuessa tai loukkaantuessa normaali kiertokulku petoeläimen ateriana ei enää toiminutkaan, ja kuolema muuttui kärsimysnäytelmäksi. No, onneksi Arnheimin kansalaisilla on (inhimillinen)sydämmensä paikallaan, ja nykyisin todella sairaat yksilöt lopetaan ihmisen toimesta.
 |
| kuva Heli Penttinen |
Jotkut vastaavat heti, että kyllähän sen tuntee, näkee käytöksen muutumisesta. Joo, he tuntevat ja näkevät, ketkä osaavat. Varmasti pitkään hevosten kanssa olleet ovat oppineet lukemaan hevosia todella hyvin.
Can't or won't? Eikö hevonen pysty, vai eikö se halua?
Seuraava kysymys pulpahtaa heti mieleen, miksi?
Ja hevosetkin ovat erilaisia. Meillä on kotona tamma, joka pienen naarmunkin saatuaan on ihan kolmijalkainen ja varmasti vielä kehittää impparinkin pikkuruiseen haavaan, kun taas sisarensa ei koskaan onnu, eivätkä jalat turvottele, vaikka olisi sitten millainen reikä koivessa.
Juttelin tässä eräänä päivänä tutun kengittäjän kanssa. Hän oli saanut nähdä kaverinsa iäkkään hevosen romahtavan viikossa suunnilleen ratsastuskelpoisesta maastopollesta ontuvaksi, syömättömäksi vanhukseksi. Hevonen lopetettiin, ja ruhon paloittelun jälkeen saattoi nivelpinnoilla nähdä nivelrikkoja, luupiikkejä ja kulumia, jotka ainakin ihmisen mittapuulla ovat olleet todella kivuliaita. Silti hevonen ei protestoinut ratsastamista. Tai ainakaan sitä protestia ei huomattu.
Me ihmiset olemme niin erilaisia nisäkkäitä, meidän pääasiallinen kommunikaation muotomme on nykyisin puhe. Sairauksista valittaminen on kahvipöytäkeskustelun varma nakki, etenkin mitä vanhempien ihmisten kanssa juttelee. Tuttu lemmikkikoirakin ulisee, jos siihen sattuu.
 |
| kuva Heli Penttinen |
Vaikka kuinka yrittäisimme, hevonen ei pysty kertomaan meille täsmällisesti mahdollisen kipunsa määrää.
Tarkoittaako tämä sitten, että kipu ja sairaus pitäisi jättää huomioimatta?
Ei tietenkään, pikemminkin se tarkoittaa, että ihmisenä oppisimme mukautumiskykyä ja myös sietämään epätäydellisyyttä. Että aina ei voi saada kaikkea. Että joskus voi antaa vain aikaa. Että opetttelisimme hevosen kehonkielen ja käytöksen näkemistä ja ymmärtämistä. Ja että ottaisimme näkemämme ja tuntemamme todesta. Että oppisimme elämään nykyhetkessä ja toisaalta kestämään epätietoisuutta tulevaisuudesta. Että ymmärrämme (ja hyväksymme) syntymää seuraavan elämän päättyvän kuolemaan.
Vaikea yhtälö, jota itse olen viime aikoina vanhan hevosen omistajana joutunut paljon pohtimaan. Onko vanhuus sairaus? Milloin elämä on eletty ja on aika juhlia kuolemaa? Milloin kipu muuttuu kärsimykseksi ja viimeinen rakkauden teko on hevosen lopettaminen? Onko se päivä tänään?
Tässähän oikeastaan voisi heittää sen suuren kysymyksen, Mitä Rakkaus On?
Yksi asia vielä, mistä on ihan pakko mainita, on oma asenne. Uskon lujasti positiivisuuteen, siihen, että ilmapiiri ympärillämme vaikuttaa minuun ja sitä kautta hevoseeni. Vanha, viisas, onnellinen hevonen näkee vielä huomisen päivän!
Kommentit
Lähetä kommentti