hörinää - paarmoista

Oppilaan kanssa virisi mielenkiintoinen keskustelu virheistä, onnistumisesta ja hetken hyväksymisestä.
Kuuman kesäpäivän aamuna nimittäin valmistauduimme tuntiin. Arda seisoi puomissa, ja ympärillä pörisi jo aamuvirkku paarma-armeija. Siinä heppaa harjaillessa niistä ei vielä ollut sen ihmeempää haittaa, mutta kavioita putsatessa Arda nykäisi takakavioaan kiukkuisesti huitoakseen paarmoja pois.
Aloitteleva heppaihminen pelästyi vähän Ardan äkkinäistä reaktiota ja kysyi:
"Teinks mä jotain väärin?"

Hyvä kysymys!
Kuinka paljon hepan on kohteliasta sietää paarmoja, kun ihminen on lähettyvillä?
Kuinka paljon ihmisen on kohteliasta antaa hepan toteuttaa paarmantappopuuhia?
Kuinka hyvin olemme tietoisia ympäristöstä (paaarmoista, tästä hetkestä) että osaamme
lukea hevosen aikeita?

No tietty itikkamyrkyt on keksitty ja niitä käytetään, mutta täytyy myöntää, että
tummaruunikko Arda on paarmapopulaatiomme erityisessä suosiossa.
Liekkö sitten väri vai muuten vaan vetoava tuoksu, ei voi tietää :):)
Ja aika hyvin hevo niitä pöriläitä kestää, vain valtavan isot hevospaarmat ovat liikaa.
Nehän siis haukkaavat ihan paloja mennessään!

paljon komeampi itikka kuin paarma!

Mutta takaisin kavionputsaukseen. Hevosen ja ihmisen välisessä tekemisessä minusta on
aina tärkeää ihmisen turvallisuus. Me vaan olemme se fyysisesti heikompi osapuoli,
tosiasia on hyväksyttävä. Miten sitten rakentaa turvallisuutta?

Ensimmäisenä tulee mieleen tieto. Että ymmärrämme hevosen tarvetta hätistellä itikoita, ja myös että jokaisen hevosen sietokyky ja reaktionopeus on erilainen. Ja voihan sitä heppaa itsekkin auttaa paarmoja listimällä.
Mistä tuleekin mieleen hauska jutta Ardasta.

Arda oli sinä kesänä kaksivuotias varsa. Kuten aina, lauma laidunsi alhaalla niityllä ja minä pidin tapani mukaan taukoa saunan päädyssä niitä katselemalla.
Kun äkkiä Arda pinkaisee huimaa vauhtia pellon yli minun luokseni, kääntää peffan kohti ja alkaa raivoisasti peruuttaa. Ensin siinä vähän säikähdin ja olin hämilläni.
Mitä se nyt tollai??? Kunnes huomasin valtavan hevospaarman pureutuneen Ardan
hännäntyveen, eikä Arda saanut sitä millään irti.
Mutta se oli huomannut minut ja tuli selvästikin hakemaan apua. Paarmanköriläs oli niin iso,
etten iljennyt sitä edes kädellä tappaa - piti ottaa puukenkä jalasta ja kumauttaa sillä.
Aaaah, huokasi Arda ja lähti kaikessa rauhassa talsimaan takaisin lauman luokse...

Seuraavana turvallisuuden rakennusaineena pidän taitoa.
Taito, että tietää mitä tekee ja miten ja milloin. Taito karttuu vain harjoittelemalla.
Yleensä aluksi tarvitaan myös hyvä opettaja, jossain vaiheessa se ei enää ole koko ajan niin tarpeellista. Oppiminen kuten elämäkään ei ole mikään suoraviivainen jana paikasta a paikkaan b, vaan välillä on tasaista puurtamista ja välillä hypähdyksiä seuraavalle tasolle. Yleensä tarvitaan tasaista, että voi hypähtää, ja yleensä opettaja auttaa siinä hyppayksessä :)

Kolmas turvallisuuden osatekijä on sitten keskittyminen siihen mitä tekee (tai miten on).
Siis tähän hetkeen, sillä se on hetki, jossa hevonenkin elää. Keskittymiskykyä voi myös tietoisesti harjoitaa muutenkin kuin hevosten kanssa, vaikkapa jooga, meditaatio tai kiinalaiset sisäiset lajit sopivat vallan hyvin. Joillekin keskittyminen on luontaisesti helpompaa kuin toisille mutta kaikki voivat kyllä harjoitella.

Tieto, taito ja keskittyminen - ja silti hevonen on joka kerta erilainen, siinä on
heppailun viehätys. Toisaalta tämä tarkoittaa myös, että aina ei voi onnistua samalla tavalla.
Senkin voi oppia hyväksymään. Että joskus vaan on paarmoja :)

Kommentit