hörinää - rajoista



Viime aikoina olen tullut paljon ajatelleeksi rajoja, jotka asetamme hevosille ja
sitten rajoja, jotka rajoittavat meitä itseämme, joko huomaamatta tai sitten
itse asetettuna.
Aluksi voisin yrittää selvittää, mitä minä rajalla ymmärrän.
Ensinnä tulee mieleen henkilökohtainen turvallisuus, etenkin hevosten kanssa työskennellessä,
mutta myös muussa elämässä. Oma turvallisuus on kaiken lähtökohta - ja olenkin
joskus nähnyt hienoja kuvioita, joissa turvallisuusvyöhyke on kuvattu sievänä tasaisena ympyränä.
Hhmmmm.... Turvallisuuden raja on myös aina sidonnainen ympäristöön,
ja esim. siihen hevoseen, jonka kanssa satun työskentelemään. Toiset hevoset vaan ovat
haastavampia kuin toiset, ihan kuten elämäkin, välillä on helppoa ja sileää ja sitten saattaa
monta viikkoa tai kuukautta tuntua pelkältä ylämäeltä.
Turvallisuuden raja onkin hetkeen sidottu vaihteleva ulottuvuus minun ympärilläni.

Tieto tai tietoisuus asioista voisi olla toinen raja. Tieto on kuitenkin aina "vanhaa".
Se mitä tiedän tänään, ei välttämättä pidä enää paikkaansa (ainakaan tieteessä).
Tiedon muuttuminen tavaksi voi muodostaa korkeankin rajan - näin on aina tehty,
ja siksi niin tehdään edelleen. Aina se on toiminut, jotenkin, miksi siis muuttaa mitään...
Nykymaailman tietotulvan suodattamiseen tarvitaan mielestäni maalaisjärkeä,
jonkinlaista näkemystä, mihin suuntaan haluaa elämässään edetä.

Seuraava raja voisi olla taidon raja. Ja taito, se kehittyy harjoittelemalla.
Kaikki maailman tieto ei auta, ainakaan hevosten kanssa, jos ei ole mahdllisuutta
harjoittella taitoa. Ratsastus, kuten mikä tahansa hevosten kanssa puuhaaminen,
on taito, ei voimalaji.
Vanha sanonta, "Missä taito loppuu, siinä väkivalta alkaa." on kyllä mielestäni
tässä edelleen täysin paikkansapitävä. Taidon harjoittelu antaa loputtomat
mahdollisuudet kehittymiseen. Tässä mielessä myöskin fyysiset rajat ovat vain
käytännön haaste . Saatan olla näkövammainen tai pyörätuolissa, hevosten
kanssa olemiselle se ei ole este.
Oma tempperamentti sensijaan saattaa kyllä muodostaa rajan, hevoset kun
koulivat kärsivällisyyttä :)



Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähimmäisenä mietin omaa sydäntäni, sielua,
sitä unelmaa, millaisena minun ja hevosen kanssakäymisen, tai yleensä muiden ihmisten,
tai maailman, haluaisin olevan. Sydäntä, sielua, haluaisin rajan sijasta
sanoa mahdollisuudeksi, vaikka jonain hetkinä unelmiin uskominen onkin kovin vaikeaa :)

Kaikki nämä "rajat" yhdessä määrittävät minuuttani, millainen ihminen olen
tänään. Jotkut rajat, mielipiteet, olen itse omaksunut, toiset ovat kasvatuksen ja
kulttuurin kautta ohjelmoitu minuun jo lapsena. Tarvitsen rehellisyyttä, jos haluan
katsoa sisimpääni ja kysyä miksi???? joku raja on olemassa.
Tarvitsen rohkeutta, jos haluan kuunnella sydäntäni, silloin annan itselleni myös
mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa ihmisenä.

Entä sitten hevonen? Samalla tavalla sillä on oma minuus, oma luonne. Joskus
hevosen minuus on kuitenkin puristettu kovin pieneen muottiin.
Syynä voi olla ihmisen turvallisuus, tiedon puute, menestyksen halu, taloudellinen
tilanne, oli mikä oli, hevosen rajat ovat ihmisen määrittämiä. Ja aika usein hevoset,
sosiaalisia laumaeläimiä kun ovat, sopeutuvat jollain lailla
mahdottomiltakin tuntuviin olosuhteisiin.

Omien rajojen tiedostaminen ja avaaminen, kasvu, antaa mahdollisuuden
avartaa hevosenkin "laatikkoa". Kukkaan puhjetaakseen hevonen tarvitsee
kuitenkin apua. Rajojen avaamisesta huolimatta hevonen elää silti edelleen
täällä meidän ihmisten maailmassa, meidän ihmisten halusta.
Ja siksi minulla on ihmisenä oikeus huolehtia ja auttaa sitä selviytymään
turvassa ja tyytyväisenä yhteisessä elämässä eteenpäin,
aivan samoin kuin se auttaa minua.