hörinää - tarina keltaisesta hevosesta






Jouluna on aikaa tarinoille ja tässä teille yksi sellainen rakkaudesta.
Kaunista ja rauhaisaa jouluaikaa!


Tarina keltaisesta hevosesta

Raukeana myöhäiskesän päivänä seisoin pihalla odottelemassa tallin uutta asukasta.
Nihkeä kosteus kiharteli hiuksissa, ja aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka luonnossa
kaikki oli jo valmista ja kypsää.
Vihdoin traileri ajoi pihaan, eikä kestänyt kauan, kun keltainen, mustaharjainen
hevonen  asteli ulos. Se silmäili uutta pihapiiriä uteliaana ja hieman epäluuloisena.
Isot silmät olivat erikoisen mustat ja pimeät, kuin kaivo, jonka pohjaa tavoita.
Nuo silmät osuivat minuun, ja äkkiä päässäni kaikui tyly kysymys:
”Ja kuka sinä sitten olet? Taasko joku uusi?”
Ihmisille tarkoitettu tyhjänpäiväinen jutustelu takertui kurkkuun. Jähmetyin paikalleni.
Päivän viipyily oli tiessään, ilma rätisi sähköä ja ukkosta.

Ja tosiaan, Keltainen oli raju ja hurja. Se repi itsensä irti taluttajalta ja juoksi pois. Omituista, vaikka muut hevoset olivat levollisina tarhoissa, Keltainen halusi vain pois. Mihin, sitä se ei tienyt itsekkään. Se saattoi juosta pitkälle pellon toiselle puolelle ja jäädä sinne yksin, takaisin se ei oma-aloitteisesti tullut.
Kun vein sen aamuisin tarhaan, käytin paljon aikaa, ja askel kerrallaan, uudestaan ja uudestaan pysähtyen pyysin Keltaisen huomion aina itseeni, ennenkuin jatkoimme seuraavat askeleet kohti porttia.

Muutamat ensimmäiset päivät Keltainen oli tarhassa omassa rauhassa asettumassa, sitten vein sille seuraksi Vanhan tamman.
Vanha tamma näytti minulle, kuinka tällaiset asiat hoidetaan. Se otti Keltaisen välittömästi suojelukseensa ja alkoi vahtia sitä kuin omaa varsaa. Minne tahansa Keltainen meni, Vanha tamma seurasi. Yhdessä ne soivät ja joivat ja ihmettelivät kotipihan elämää, ja jos Keltainen lähti tarhasta ratsastettavaksi, Vanha tamma huusi sen perään kimeää hirnuntaa. Vähitellen Vanhan tamman huolenpito alkoi vaikuttaa Keltaiseen.
Yhä uudelleen löysin nämä kaksi tarhasta nuokkumasta, kaikessa rauhassa, levoton ramppaaminen oli saanut jäädä. Keltainen oli löytänyt vihdoin jonkun, joka välitti ja hyväksyi sen omana itsenään, keltaisine karvoinensa kaikkineen.

Talven Keltainen ja Vanha tamma viettivät kaksistaan, ja seuraavana keväänä Vanha tamma palasi omaan laumaansa pihan toiselle puolelle.  Keltainen sai kaksi uutta tarhakaveria, ja yhdessä ne nuuhkivat kesää, huiskivat kärpäsiä ja napostelivat laidunta. Muutaman kerran Keltainen vielä karkasi aidasta, enää lähinnä muodon vuoksi, sillä nyt se jäi aina muina miehinä pihaan odottamaan, että tulisin viemään sen takaisin.

Keltainen alkoi rauhoittua myös ihmisten kanssa. Epäsopiva satula vaihtui uuteen, eikä Keltainen enää vastustanut ratsastusharjoituksia. Keltaisen omistajat harjoittelivat kavioiden nostamista, eikä kengittäjä ollut enää niin pelottava. Keltainen ei myöskään enää tuntenut tarvetta riuhtoa itseään irti taluttajalta, siitä alkoi tuntua mukavalta olla ihmisten kanssa.
Kaikista eniten Keltainen rakasti omistajansa poikaa. Tällä nuorukaisella ei ollut ennästään kokemusta hevosista, eikä hän osannut haluta Keltaiselta mitään sen kummempaa; sen ei tarvinnut olla ratsuhevonen tai ongelmahevonen tai koulutusprojekti tai tuleva kilpakumpani tai mitään muutakaan.
Ainoa, minkä poika näki, oli ihana keltainen, mustajouhinen hevonen pohjattomine silmineen. Niin Keltainen seurasi poikaa onnellisena pitkän narun päässä ja juoksi tohkeissaan kaula korkealla hänen perässään. He vain nauttivat toistensa seurasta, kahlasivat hangessa, rämpivät metsässä, tekivät mitä tekivät, ja Keltaisella oli hyvä olla. Sen silmät alkoivat läikehtiä eikä pohjaton kaivo ei enää ollut tyhjä. Nuorukainen käyttäytyi vähän samaan tapaan kuin Vanha tamma, hän hyväksyi ja piti huolta.

Mutta Keltaisen aika läheni loppuaan.
Tehdyt valinnat antavat elämälle suunnan, ja vaikka asiat alkavat sujua, elämä on loputtoman arvaamatonta. Vain hipaisu yhteistä aikaa ja tiet eroavat jälleen.

           Huono onni kohtasi Keltaisen kirpeänä alkuvuoden päivänä. Tarhasta kuului mekastusta ja kun juoksin katsomaan, Keltainen seisoi muista erillään jalka poikki.Tarhakaverin potku oli osunut keskelle takajalan sääriluuta, ja se oli rasahtanut poikki kuin kuiva oksa.
Tavoitin päivystävän eläinlääkärin viidessä minuutissa, siirsin muut hevoset pois, ja menin Keltaisen luo. Se seisoi hyvin hiljaa, shokissa. Tuskin kuultavalla hörinällä se tervehti minua. Sen silmät olivat puoliummessa, ja pieni hikipisara tipahti sen nenältä. Uudestaan hörähtämällä se pyysi minua jäämään.
Yritin työntää ulommaksi salamoina repivän hädän, pelon, raivon ja turhautumisen ja keskittyä Keltaiseen. Olimme myrskyn silmässä, hiljaisuudessa, aivan lähellä ja odotimme. Mielessä välähti, miten Vanha tamma oli ottanut Keltaisen suojelukseensa.
Laskin käteni kevyesti mustalle harjalle ja talven kylmyydestä huolimatta minun tuli kuuma, hehkuin rakkautta.

Eläinlääkäri saapui kahdessakymmenessä minuutissa ja vielä muutama hetki, niin Keltainen oli lopetettu. Sen elämä päättyi, ehkä onnellisimpana aikana mitä se oli koskaan ihmisten kanssa kokenut.
Vai päättyikö sittenkään?
Keltainen ei enää ole luonamme, ja silti mielessäni se elää niin kauan kun omaa elämääni riittää. Tuulen ujelluksessa kieppuvassa lumihiutaleessa, lempeän turvan varovaisuudessa, kärsimättömässä kuoputuksessa, seinään jyrsityssä reiässä.
Tuo hurja, kaunis hevonen ei tyytynyt mihinkään puolinaisuuksiin.



 
Kului monta vuotta, ja tallin elämä jatkui tasaista rataansa. Keltaisen jälkeen tuli toisia hevosia, erilaisia, ja silti niin täydellisiä omassa olemisessaan.
Vanha tamma alkoi käydä varovaiseksi, eikä se enää ollut laumassa itseoikeutettu johtaja. Välillä se sai jopa väistyä vauhdilla nuorempiensa tieltä. Vanhaa tammaa puolusti enää sen viimeinen oma varsa, kaunis ja arka Tumma.
Lopulta lauma oli tehnyt päätöksen, ja vanha tamma jäi yksin. Silloin erotin sen laumasta, ja se sai talven ja vielä seuraavan kesän kulkea pihassa ja puutarhassa vapaana, lähellä muita ja silti omassa rauhassaan.

Kuuman intiaanikesän jälkeen saapui viimeinen syksy. Vanha tamma nuokkui usein syvässä unessa, ja sen ruokakupista oli löytynyt muutaman kerran irronnut hammas. Kuitenkin aina hereillä ollessaan se oli reipas ja utelias eikä millään lailla sairas, ainostaan kovin laiha.
Viimeinen rakkauden teko, päätös lopettamisesta, oli minun tehtäväni.
Vanhan tamman hauta kaivettiin Keltaisen viereen, ja sielunsa oli nyt vapaa,
vaeltamaan tuulessa yhdessä ystävänsä Keltaisen kanssa.