hörinää - ajatuksia oppimisesta



Ihanaa, talvi on jo taittumassa, viikonlopun aurinkohoito teki hyvää
sielulle ja ruumiille. Myös hevoset tuntuivat nauttivan, ne torkkuivat
auringossa, eikä kellään oikeastaan ollut tarvetta lähteä minhinkään,
ainakaan ratsastusharkkoihin.

Omaa talvea on vauhdittanut Soile Kokolle ratsastamani videokurssi.
Minulle aivan uusi tapa opiskella ratsastusta, tosi mielenkiintoinen ja
antoisa kokemus kertakaikkiaan! Rupeama haastoi minua
pohdiskelemaan oppimisen olemusta noin yleisemminkin :)




















Miksi oppiminen on niin vaikeaa? Ainakin hevosten kanssa :)
Tai oikastaan näin vanhempana heppahulluna voisi jo vetää
yhtäläisyysmerkit sanojen oppiminen = kasvu = ihmisenä kehittyminen
välille :)
Lapsena koulussa opettajan kertomat asiat olivat suunnilleen
nextogod, opettajan auktoritteettiä ei kiistetty. Tämmöinen
auktoriteettioppiminen on siinä mielessä vaarallista, että kun nykyään
kaikki tieto on jo vanhaa, asioiden suhteellistaminen ja sopivaan kontekstiin
laittaminen alkaakin olla sitä varsinaista tiedonmurua tärkeämpää.

Ajattelen heti ratsastuksen opettamista. Mielestäni paljon tärkeämpää
kuin ravaaminen heti kolmannella tunnilla olisi ymmärtää, miten
ratsastajana istun hevosen selässä vähiten sitä häiriten.
Miksi?
Koska hevonen on erilainen nisäkäs kuin ihminen, koska hevosella on oma
tapansa liikkua, koska se on hevonen, laumaeläin, joka käyttäytyy
ja tuntee lajilleen tyypillisesti.......eri lailla kuin ihminen!
Jos suurta kokonaisuutta ei ymmärrä tai siitä ei ole paljon kerrottu,
pienet yksityiskohdat on mahdotonta asettaa paikoilleen. Tai sitten
joutuu koko homman opettelemaan uudestaan, kuten meikeläinen
aikoinaan :) :) Tosi turhauttavaa!!!


kuka opettaa ketä




Oli mikä oli, oppilaan tiedon ja taidon lisääntyessä opettajan rooli vaihtuu
auktoriteetista jonkunlaiseksi mentoriksi, auttajaksi.
Edelleen mentorilla on kokemusta, jota oppilaalta puuttuu, mutta
voidaan vaihtaa ajatuksia, ja oppilas voi soveltaa ja kokeilla ideoita
itsenäisesti.
Tämän vaiheen kompastuskivenä pidän omaa egoa. Koska jo osaan
jotain, mieleen tulee ajatus, että "kyllä mä tän tiedän"........
Oman osaamisen huumassa unohtuu sen osaamisen ohuus.
Etenkin hevosten kanssa, jossa mitään sääntöjä ei voi kirjoittaa eikä reseptejä
antaa.  Kenenkään on mahdotonta tietää kaikkea, ainakaan hevosista.
Yritän tietoisesti aina välillä nollata itseäni, sillä minusta olisi kamalaa
menettää niitä kullanarvoisia ajatuksia, joita muilta ihmisiltä ( tai hevosilta)
voin saada - vain sen takia, että egoni sulkee oman ideapankkini ovet????
En nyt tietenkään tarkoita, että itsensä pitäisi eteismatoksi muuttaa,
ei ollenkaan. Egon tarkkailulla tarkoitan lähinnä minän pitämistä siellä
omalla kaistallaan, liikenteessä kun on muitakin kulkijoita :)

Josta sitten päästään siihen kolmanteen oppimisen
yhtäläisyysmerkkiin, ihmisenä kehittymiseen. Tässä vaiheessa luulen,
että tarvitaan valtavaa rohkeutta ja avoimmuutta olla oma itsensä, olla
varma omasta osaamisesta ja omista heikkouksista. Valmiutta yhä
uudelleen nollata itsensä, oppia uutta, muuttua.
Toiset ihmiset, eläimet ja olennot tietoineen ja taitoineen ovat loistava
mahdollisuus.
Tämmöisen oppimisen ei tarvi päättyä koskaan, kunnes on se
viimeinen päivä, ja silloin voin yhä istuttaa omenapuun - sanovat
kiinalaiset - tai kylvää siemenen :)