hörinää - mitä täti tarvitsee



Hetki sitten istuin ystävien kanssa nvc-illassa, ja kertasimme kuulumisia.
Mitä minulle kuuluu? Ihan hyvää, oikeasti. Oli nimittäin kummallista huomata,
että minua ei oikein vaivannut mikään (sillä yleensä on kamala tarve koko ajan
parantaa asioita). Olenko luovuttanut, lakannut unelmoimasta, kasvanut
aikuiseksi, tullut kyyniseksi? Ei kai sentään, sillä pienuudesta ja tavallisuudesta
huolimatta en tunne katkeruuta enkä kateutta, en kaipaa keneltäkään
hyväksyntää, olen vaan - onnellinen :)

Jotenkin homma oikein kulminoitui viime viikonloppuna.
Perjantai-iltana nimittäin olin tavalliseen tapaan ottamassa heppoja sisään,
ja tavalliseen tapaan Pipsa oli mukana, juoksunarussa, kuten se tallinpihalla
ollessaan aina on. Yritin katsoa, kun kuljetin heppoja, ettei Pipsa ole tiellä,
ja siinä elämän pimeydessä en sitten nähnyt mitään......koska ei ollut mitään koiraa!
Naru oli mennyt poikki ja koira oli tiessään.

Ääääh, en vielä suuresti huolestunut, sillä kesällä Pipsa oli tehnyt pari pikku
karkuretkeä ( varmasti isänsä herra X on ollut ajokoiran sukua ) ja tullut aina
vartin tai puolen tunnin päästä täyttä laukkaa kotiin.
Hevosten kanssa meni vielä tunnin verran ja samalla kuulostelin Pipsaa.
Ei mitään.

Jukka tuli parin tunnin kuluttua töistä, eikä koiraa kuulunut. Aloin olla jo aika
hermona. Ilta on sysipimeä, ja vaikka Pipsalla on kaulapanta ja siinä puh no,
sillä ei ollut heijastimia, noh, musta koira tien varressa,
vähemmästäkin sattuu vahinkoja.
Lähdimme Jukan kanssa taskulampuin ja otsalampuin varustettuina kävelemään
metsälenkin, jonka olimme edellisenä päivänä kävelleen koiran kanssa.
Ei mitään.
Iltaheinät hevosille siinä 23.00 aikaan, ei Pipsaa.
Nukuin sellaista pätkäunta ja varmaan kolme kertaa yön aikana kävin ovella
katsomassa, joko se karkulainen olisi palannut.
Ei.

Aamulla tuskamaraton jatkui.
Tallihommien jälkeen oli jo valjennut, että eteensä näki, ja lähdin autolla
kruisailemaan hiljallleen kylän pikkuteitä. Pysäytin pari koiranulkoiluttajaa
ja itku kurkussa kyselin, olivatko he ehkä nähneet mustavalkoista bordercollien
näköistä?
Ei mitään.

Tunnin verran pihoja ja pientareita skannailtuani oli palattava kotiin, lauantain
ratsastustuntimme alkaisivat kohta. Ajoin pihaan ja äkkiä kuulin koiran
haukkuvan, kovaa. Se oli lähellä. Pipsa?
Lähdin rämpimään kyntöpellon laitaa pitkin haukkua kohti. Pellon vieressä on
aika iso oja ja toisella puolelle naapurin kuusiaita. Tirkistelin aidanraosta ja voila,
siellähän se meidän Pipsa oli, naapurin supiansassa. Kuinkakohan kauan?
JESS joka tapauksessa!
Helpotuksen tunne oli niin valtava, että sain jotkut ihmevoimat hypätä sen leveän
ojan yli koiran luo! Ansassa oli variksenraatoja syöttinä, ja Pipsa oli tietty langennut.
Koira oli märkä, ylenpalttisen ilahtunut ja kunnossa.


















Kotona Pipsa pestiin ja muutenkin kaikki oli hyvin. En voinut kuin istua keittiön
pöydän ääressä ja itkeä helpotuksesta.
Mieleen tuli keskusteluni onnellisuudesta. Tosiaan, rahalla, taitavuudella,
henkisyydellä, arvostuksella, hyväksynnällä, ei ole mitään tekemistä ihanan
miehen, karkaavan sekarotuisen, kolmen hevosen ja hyvien ystävien kanssa.
Toki elämä voisi olla päällisin puolin helpompaa ja fyysisesti vähemmän rankkaa,
mutta..........

Ratsastustuntini jälkeen Rauni nauroi, että tehtiin 45min töitä ja sait sitten aikaan
puolikkaan onnistuneen ravivoltin......en voinut kuin nauraa vastaan, yrittäminen,
epäonnistuminen ja onnistuminen on vain harjoitusta,
se mitä täti tarvitsee on ihan muuta, onnellisuus on ihan jotain muuta.