hörinää - hevosen aika

Hevosen aika on hevosen aika. Ihan erilainen kuin ihmisellä. Miksi siihen tarvisi kiinnittää huomiota? Eikö hevosen kuuluisi totella, tehdä kuten määrätään ja ihminen parhaaksi näkee? Ihminenhän ottaa vastuun ja kertoo kuinka täällä ihmisten maailmassa eletään?
Mutta entä jos seurauksena onkin pinnallista yhteistyötä, hevosen huomio häviää kerta toisensa jälkeen ulkoisiin ärsykkeisiin? Entä jos seurauksena onkin levoton ja vastusteleva hevonen, josta syystä ihminen alkaa käyttää isompia apuja? Vaikka avut menisivät läpi, entä jos tällainen yhteistyön taso ei tunnukaan hyvältä?



Kaikki alkaa hevosesta.
Tutusta laumaeläimestä, jonka paljon ihmistä herkemmät aistit näkevät, kuulevat, haistavat ja maistavat, joka tuntee tunteita joka solullaan ja koko kehollaan. Hevosen ei kuitenkaan pysty ihmismäiseen päättelyyn tai arvottamiseen, sen aivorakenne on erilainen kuin ihmisellä.
Vaikka ihminen ei totisesti voi muuttua hevoseksi hevosen silmissä, voi ainakin yrittää ajatella, mitä hevonen saattaisi eri tilanteissa tuntea.

Pieni viisas poika kysyi minulta: "Päivi, miten sä voit tietää, mitä hevoset sanoo?"  En tiedäkkään, mutta voin arvata jotain, koska tiedän jotain hevosen perustarpeista ja käyttäytymisestä.

Silti ajan käsityksen tunnistaminen on minulle vaikeaa. Ehkä koska olen aika nopeatempoinen luonnostani. Minun täytyy työstää omaa luontoani, jotta aika alkaa olla sopiva hevoselle.
Kaikki alkaa siis myös ihmisen omasta itsestä.

Uuden täysihoitohevosen kotouttamisen vuoksi lauma on tilapäisesti jaettu, eikä Aino ollut tavannut osaa kavereistaan viikkoon.
Menimme kentälle maastatyöskentelyharkkoihin. Ruunat roikkuivat aidalla tarhassaan. Näin kuinka Ainon katse ja koko olemus kiinnittyi niihin. Vein sen kentän aidalle mahdollisimman lähelle ja odotin. Nuuhkintaa, matalaa lempeää hörähtelyä kesti niin kauan kuin kesti.
Tunsin jotain Ainon ikävästä ja toisaalta onnesta, kun se sai tavata kavereitaan. Jaksoin odottaa, ilman toivetta, ilman suunnitelmaa. Itseasiassa olin tosi iloinen, koska olin arvannut oikein.

Ja mitä sitten.... luulen, että myös Aino oli tyytyväinen. Sen keho rentoutui eikä sen enää tarvinnut katsoa ruunia. Hevostervehdysten jälkeen se nimittäin kiinnittyi minuun heti, oma-alotteisesti ja niin pehmeästi ja voimakkaasti, että en ole sellaista koskaan sen kanssa tuntenut. Nyt se vuorostaan odotti minua. Flow ei ollut työn tulosta vaan alkoi heti ensimmäisestä yhteisestä hetkestä.