hörinää - onnesta

Voiko ihminen olla oman onnensa seppä?
Kysymys heitettiin hilpeissä illanistujaisissa, mutta se jäi mieleen muhimaan ja
poikimaan pohdintoja :)
Mitä onni on? Miten seppä (ihminen) voi muotoilla onnea? Voiko onnea suunnitella,
takoa ja pakottaa tiettyyn muotoon? Ei sitten mitään vaatimattomia kysymyksiä!
Ajatus onnen yksiselitteisyydestä tuntuu ihan absurdilta.

Hevosihmisenä, jonka hevonen elää vain ja ainoastaan reaaliajassa, mieleen tulee
monien sit-kun ja olisi-pitänyt-elämä. Haaveillaan lottovoittona tulevasta onnesta tai
kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja. Onneksi hevoset ovat tehokkaasti yrittäneet opettaa
minua irtautumaan tällaisesta :)
Mutta mikä tässä nykyhetkessä oikein on niin vaikeaa, että onnea ei voi kokea nyt?
Miksi ihmeessä on niin vaikea pysähtyä?

Vanhoina aikoina elettiin niin paljon enemmän luonnon kiertokulun mukana. Vuodenajat
toivat elämään, siis elämässä selviytymiseen, omaa rytmiä ja rutiinia. Ehkäpä onkin
kyse tästä rutiinista. Kun kaikki tehdään niinkuin kuuluu ja kirjoitettu on, tulee tunne
turvallisuudesta, ja ollaan onnekkaita, kun selvitään taas yhdestä talvesta.
Hevoset taitavat ovat tämän luonnollisen rutiinin jatkumoa. Ruokaa, suojaa, lepoa,
liikuntaa, sama toistuu päivästä toiseen ja heppa on tyytyväinen. Ja kas kummaa, myös
heppaihminen on onnellinen saadessaan olla osa tätä kokonaisuutta.
Myös puutarhaihminen on onnellinen voidessaan kylvää ja kastella ja kitkeä ja
kompostoida. Ja talvella levätä!

pääsky vikertää onnessaan

Jos rutiini tuo jollekulle turvaa ja turva mielenrauhaa, onko mahdollista alkaa luoda omia
rutiineja muuallakin kuin maaseudulla. Tarkoitan, että eiväthän kaikki voi, tai edes halua
elää maalla.
Rutiinien luominen omasta elämästä voi olla haastavaa, tai sitten kyse on enemmänkin
mielikuvituksesta ja asioiden perspektiivistä. Olenko omassa elämässä kiinni vai
toiminko muiden vaikutuksesta? Teenkö asioita siksi että minusta tuntuu hyvältä ja
oikealta vai täyttääkseni muiden luomia paineita ja odotuksia?
Vai ovatko ne ennakko-odotukset ihan omia tekosiani?
Ainakin minä tunnen joskus kamalaa riittämättömyydentunnetta - haluaisi auttaa -  mutta
ei voi tai pysty tai osaa. Silloin kyllä ahdistaa!

Ja sitten tietysti on myös ihmisiä, joiden mielestä elämässä ei voi olla onnellinen ilman
haasteita. Suoriutuminen tuo mielihyvää ja hyväksyntää. Se on yhdenlaista onnea.

Tottahan elämänsä suuntaa voi muovata omilla valinnoillaan. En kuitenkaan usko, että
elämää kuten onneakaan voisi määrätä olemaan tietynlainen.
Eläinten ja kasvien kanssa puuhailu on auttanut minua ymmärtämään jotain omasta
onnestani. 
Se voi olla päivänliljan tuoksu aamulla puutarhassa tai koiran tyytyväinen unelias
huokaisu tai tuike miehen silmäkulmassa. Eikä koskaan tiedä, millaisena se pilkistaa
esiin huomenna. Jännää, aika hienoa, eikö vaan!!!