hörinää - Se Viimeinen Päivä
Elämä on taas hypännyt aimo harppauksen eteenpäin.
Taakse on jäänyt ihana intiaanikesä, ja taakse jää myös heppavanhuksemme Anis 31v.
Kesän se on kulkenut pihassa ja puutarhassa vapaana, laumasta jo erillään, mennyt sinne,
missä on parhaat ja mehevimmät ruohotupsut, juonut sadevesitynnyreistä ja siirtynyt
arvokkaasti suojaan, jos sadepisarat ovat rohjenneet langeta rouvan otsalle.
Kaikki ei kuitenkaan enää ole voimakasta ja elävää.
Jatkuvasta mutustelusta huolimatta ruoka ei tunnu jäävän laihan kehon polttoaineeksi.
Isot mummumössöt eivät lihota, ja välillä ruokakupista on löytynyt irronnut hammas.
Kuumassa auringonpaahteessa torkuilta herännyt vanhus on kuitenkin terävä ja unen virkistämä.
Tarmokkaasti se lähtee tarkastamaan pihansa tapahtumia.
Jo keväällä teimme yhdessä eläinlääkärin kanssa päätöksen, että tämä olisi Aniksen
viimeinen kesä. Nyt minun on valittava päivä....
Kesän aikana olen välillä lohduttautunut ajattelemalla, tämä ei vielä ole Se Päivä.
Ja Anis on yrittänyt opettaa minulle hetkessä elämisen kauneutta ja riemua ja haikeutta.
Sen mieli ei ole lannistunut vaan on päättäväinen ja utelias.
Puutarhapöydän keksilautanen on pelastettava, kun rouva saapuu tutkimaan tilannetta :)
Pipsa saa joskus kyytiä, jos erehtyy jäämään haukkumaan tai yrittää
näykkästä rouvan hännästä.
Sumuinen syyskuun aamu tuo lopulta tullessaan kaivinkoneen ja eläinlääkärin.
Tänään on Se Päivä, heppavanhuksen viimeinen päivä.
Kyyneleet kurkussa mietin yhteistä aikaamme.
31 vuotta on melkoinen ikä hevoselle, saati sitten puoiveriselle.
Anis tuli elämääni jo puolivuotiaana varsana, olin silloin vasta 21-vuotias neiti. Mikä kakara!
Ajattelen, kuinka paljon Anis ja sen hyvinvointi on ohjannut elämäni valintoja. Kuinka paljon
olen siltä oppinut hevosista yleensä ja myöhemmin etenkin tammanelämästä astutuksineen ja
varsomisineen. Ja sitten varsoista.
Ajattelen ystäviä, joita olen heppailun merkeissä saanut ulkomaita myöten,
monet heistä ovat edelleen elämässäni.
Ja Aniksen kolme ihanaa varsaa Aranea (i.Gurnemanz), Arsinoe (i.Beaujolais) ja
Arda (i.Rotschid), niissä Anis jatkaa elämäänsä. Toisaalta, myös minussa.
Joku sanoi, että nyt sitten alkaa uusi aika. Oikeastaan olen eri mieltä. Sillä enhän tässä synny
uudestaan vaan jatkan sitä elämää, johon Anis muidenmuassa on minut muokannut.
Eletty elämä on tehnyt minut minuksi, omat valinnat viitoittavat tietä kohti tulevaisuutta.
Tänään on Se Päivä.
Kuljemme yhdessä kohti metsänlaitaa, jossa kaivinkone jyrsii kuivaa maata.
Odottelemme kaikessa rauhassa, että se saa kuopan tarpeeksi syväksi. Anis saa
muutaman porkkananja ne syötyään kääntyy tönimään eläinlääkärin apulaiselta lisää.
"Se on varmaan kuin ihmisen mieli?" tyttö kysyy.
"Ei ollenkaan, sillä on hyvin oma mielensä." kuittaan nauraen ja itkien.
Sitten kuoppa on valmis, kävelemme sen reunalle ja Anis hamuilee muutamia
metsäisiä ruohotupsuja. Se ei pelkää, enkä minäkään.
Eläinlääkäri antaa rauhoittavan, ja toisen piikin jälkeen tietoisuus sammuu nopeasti
vanhoista virkeistä silmistä. Hetki on täynnä rauhaa, hyväksyntää ja rakkautta.
Läheisessä tarhassa lauma nuokkuu auringossa.
Olen niin onnellinen, että minulla on ollut Tällainen Hevonen, Anis.
Nyt on aika itkeä ja surra, sillä suru on rakkauden pikkusisar.
Taakse on jäänyt ihana intiaanikesä, ja taakse jää myös heppavanhuksemme Anis 31v.
Kesän se on kulkenut pihassa ja puutarhassa vapaana, laumasta jo erillään, mennyt sinne,
missä on parhaat ja mehevimmät ruohotupsut, juonut sadevesitynnyreistä ja siirtynyt
arvokkaasti suojaan, jos sadepisarat ovat rohjenneet langeta rouvan otsalle.
Kaikki ei kuitenkaan enää ole voimakasta ja elävää.
Jatkuvasta mutustelusta huolimatta ruoka ei tunnu jäävän laihan kehon polttoaineeksi.
Isot mummumössöt eivät lihota, ja välillä ruokakupista on löytynyt irronnut hammas.
Kuumassa auringonpaahteessa torkuilta herännyt vanhus on kuitenkin terävä ja unen virkistämä.
Tarmokkaasti se lähtee tarkastamaan pihansa tapahtumia.
 |
| Anis 776 1980 - 2011 |
viimeinen kesä. Nyt minun on valittava päivä....
Kesän aikana olen välillä lohduttautunut ajattelemalla, tämä ei vielä ole Se Päivä.
Ja Anis on yrittänyt opettaa minulle hetkessä elämisen kauneutta ja riemua ja haikeutta.
Sen mieli ei ole lannistunut vaan on päättäväinen ja utelias.
Puutarhapöydän keksilautanen on pelastettava, kun rouva saapuu tutkimaan tilannetta :)
Pipsa saa joskus kyytiä, jos erehtyy jäämään haukkumaan tai yrittää
näykkästä rouvan hännästä.
Sumuinen syyskuun aamu tuo lopulta tullessaan kaivinkoneen ja eläinlääkärin.
Tänään on Se Päivä, heppavanhuksen viimeinen päivä.
Kyyneleet kurkussa mietin yhteistä aikaamme.
31 vuotta on melkoinen ikä hevoselle, saati sitten puoiveriselle.
Anis tuli elämääni jo puolivuotiaana varsana, olin silloin vasta 21-vuotias neiti. Mikä kakara!
Ajattelen, kuinka paljon Anis ja sen hyvinvointi on ohjannut elämäni valintoja. Kuinka paljon
olen siltä oppinut hevosista yleensä ja myöhemmin etenkin tammanelämästä astutuksineen ja
varsomisineen. Ja sitten varsoista.
Ajattelen ystäviä, joita olen heppailun merkeissä saanut ulkomaita myöten,
monet heistä ovat edelleen elämässäni.
Ja Aniksen kolme ihanaa varsaa Aranea (i.Gurnemanz), Arsinoe (i.Beaujolais) ja
Arda (i.Rotschid), niissä Anis jatkaa elämäänsä. Toisaalta, myös minussa.
Joku sanoi, että nyt sitten alkaa uusi aika. Oikeastaan olen eri mieltä. Sillä enhän tässä synny
uudestaan vaan jatkan sitä elämää, johon Anis muidenmuassa on minut muokannut.
Eletty elämä on tehnyt minut minuksi, omat valinnat viitoittavat tietä kohti tulevaisuutta.
Tänään on Se Päivä.
Kuljemme yhdessä kohti metsänlaitaa, jossa kaivinkone jyrsii kuivaa maata.
Odottelemme kaikessa rauhassa, että se saa kuopan tarpeeksi syväksi. Anis saa
muutaman porkkananja ne syötyään kääntyy tönimään eläinlääkärin apulaiselta lisää.
"Se on varmaan kuin ihmisen mieli?" tyttö kysyy.
"Ei ollenkaan, sillä on hyvin oma mielensä." kuittaan nauraen ja itkien.
Sitten kuoppa on valmis, kävelemme sen reunalle ja Anis hamuilee muutamia
metsäisiä ruohotupsuja. Se ei pelkää, enkä minäkään.
Eläinlääkäri antaa rauhoittavan, ja toisen piikin jälkeen tietoisuus sammuu nopeasti
vanhoista virkeistä silmistä. Hetki on täynnä rauhaa, hyväksyntää ja rakkautta.
Läheisessä tarhassa lauma nuokkuu auringossa.
Olen niin onnellinen, että minulla on ollut Tällainen Hevonen, Anis.
Nyt on aika itkeä ja surra, sillä suru on rakkauden pikkusisar.