hörinää - peruutus on mielentila



Ajatus lähti seuratessani taanoin jotain nettikeskustelua, jossa hevosensa
peruuttamisen kanssa hapuilevalle kysyjälle sateli monenmoisia teknisiä
neuvoja. Joo, Kyllä vaan, ratsastus on myös tekniikkaa, mutta tekniikan lisäksi
onnistumiseen tämän rakkaan elävän harrastusvälineen kanssa tarvitaan
tunne (tai asenne tai mielentila), ainakin minun mielestäni :)

Uskon, että kaikki hevostelijat rakastavat tai ainakin pitävät eläimistään.
Jokatapauksessa sillä hetkellä kun kaikki menee hyvin.
Miksi on niin vaikea säilyttää se positiivinen fiilis niillä vaikeammilla hetkillä?
Ensinnä tulee mieleen omat (ja miksei muidenkin) odotukset, toisinsanoen:
Millaisen kuvitelman olen päässäni luonut hevosestani, taidostani, omasta
itsestäni? Millainen maailma on minun silmieni kautta? Varmasti erilainen kuin
kenenkään muun :) Jos on käynyt niin, että oma maailma eroaa kovasti elämän
realiteeteistä, voi edessä olla mutkaista matkaa.
Joku viisas on sanonut, että omaa(kin) hevostaan voi joka aamu katsoa kuin
sen näkisi ensimmäistä kertaa. Itse asiassa voisin tehdä saman itselleni;
hei tyyppi, kuinka voit, mitä sinulle tänään kuuluu?

Ai, eikö sitten koskaan saisi erehtyä? Tai hermostua?
Tottakai saa ja pitääkin, nehän ovat niitä suurimpia oppimisen ja kasvamisen
mahdollisuuksia. Pointti on, että kun puuhataan hevosen kanssa, hevoselle
olen koko ajan, joka hetki, totta. Eikä sille virhe ole virhe, vaan ihmisen erilainen
tapa toimia. Kiukustuminen ja otteiden kovenemonen tuntuu siitä luultavasti
aika mystiseltä?
Eli joo, huudetaan metsän puille ja raivotaan, mutta ei hevosen kanssa.

















Olen joskus ajatellut että heppailua voisi verrata medotaatioon.
Yhdessä meditaation lajissa istutaan nimittäin rauhassa ja lasketaan numeroita
yhdestä kymmeneen. Aina ajatuksen karatessa palataan tyynesti itseä tai
ketään muutakaan tuomitsematta siihen ykköseen ja aletaan alusta.
Samaa voisi soveltaa hevosen kanssa. Harjoitellaan ja aina kun homma karkaa
käsistä, rauhoitutaan ja palataan ilman suuria tunnekuohuja alkuun.
Tämä voisi olla hevosesta ihan mukavaa? Väärää (ihmisen mielestä) tekemistä
ei jäädä junnaamaan, jolloin se ei vahvistu, vaan toistetaan sitä, joka jo menee
hyvin ja lisätään pikkuhiljaa uusia osasia. Ykkösen jälkeen tulee kakkonen :)
Tähän kun vielä lisätään mukaan rakkaus, se ihana tunne yhteisestä
olemisesta upean eläimen kanssa, aletaan olla siinä mielentilassa,
jossa 1+1 = enemmän kuin 2.
Mielentila kantaa molempia eikä harjoitus ole enää harjoitusta vaan elämää.

Niin se peruutus, miten minä sen sitten teen :)
Ensinnä heppa ymmärtää kuolaimen/paineen nenässä. Tämä on
perusedellytys. Toiseksi heppa ymmärtää jalan/kehon/istuinluiden merkityksen.
Tämä on toinen edellytys. Minä osaan pyytää pysähdyksestä käyntiä eteenpäin.
Ymmärrän myös, että peruutus on käyntiä taaksepäin.
Koska minulla on tälläinen chi kung-lähestyminen asiaan, siirtymiset ovat minulle
kehon avaamista, tilan antamista liikkeelle. Peruutus alkaa siis kehon
avaamisella, tässä tapauksessa tilaa luodaan taakse. Käsi on hiljaa paikallaan,
odottaa, toisin kuin käyntisiirtymisessä, missä käsi myötää eteen.
Ja tietysti ensin riittää vain hepan painonsiirto taakse, askelia lisäillään sitten
pikkuhiljaa. Näin meillä, peruutellaan :)