hörinää - viivistä

Viivi tuli meidän perheeseen syksyllä 1998. Olimme silloin juuri muuttaneet ex-miehen
kanssa  Rusutjärvelle, ja talossa tehtiin kaikenlaista remonttia.
Ihan ekoina kuukausina Viivi vietti paljon aikaa ex-miehen kanssa remonttihommissa,
ja jotenkin minusta tuntuu, että he kaksi olivat "luodut toisilleen", olin välistä ihan
ulkopuolinen. Lempeä ja pehmeäluonteinen labbis omistautui  ex-miehelleni.
Aikanaan yritimme järjestää eroa parhaamme mukaan, silti Viivi vietti monta vuotta
pihatien päässä kello kuuden aikoihin odottaen ja odottaen ja odottaen.

Koska huomasin Viivin olevan lohtukoira?
Se taisi olla jollain heppakurssilla, kun Viivi oli suunnilleen kuusivuotias. Kurssit ovat hyvin
intensiivisiä, ja ihmisillä tunteet joskus kovin pinnassa. Viivi seurasi aina mukana
kursseilla, ja kerran joku puhkesi sydäntäsärkevään itkuun. Me ihmiset katselimme siinä
vieressä vähän hämmentyneinä - no mitähän nyt?
Mutta Viivi ei epäröinyt hetkeäkään, se kiipesi koko labbiksenpehmeydellään itkijän syliin
ja alkoi häntää heilutellen nuolla kyyneleisiä kasvoja. Viivin antaumuksellinen hellyys ja
huolenpito tyynnytti kyyneleet pian.
Tunsin olevani maailman suurin tollo - koirani kertoo minulle, mitä pitäisi tehdä!

Tämän jälkeen aloin sitten seurata Viivin toimintaa myös tältä kantilta.
Ja tosiaan, Viivi skannasi ihmisiä hyvin tarkasti, ja parkkeerasi usein herkkillä olevien
viereen. Yleensä se sai huomiota heittäytymällä maahan selälleen - rapsuta minua! - ja
surulliset kasvot alkoivat poikkeuksetta hymyillä. Toinen taktiikka oli heiluttaa paksua
patukkahäntää jaloille niin, että kyllä huomattiin :) - hei, koira kutsuu, kuuluuko?

Viivin viimeinen kesä oli minusta kovin viivimäinen.
Se oli jo vanha koira, monet ihmiset tavannut ja lepytellyt ja paljon rakkautta anteliaasti
jakanut, syksyllä se olisi 13 vuotta. Kuitenkin se jaksoi vielä leikkiä ja olla ylpeä kepistään
ja pallostaan. Kesän alussa se sairastui, ja eläinlääkäri epäili munuaisvauriota.
Silti antibioottien avulla Viivi toipui.
Samoihin aikoihin keväällä olin tehnyt päätöksen, että tämä olisi Aniksen viimeinen kesä.
Sitten uudestaan juhannuksen aikoihin tuli sairauskohtaus, josta Viivi edelleen kuitenkin
pääsi jaloilleen.
Anis lopetettiin syyskuun lopulla, ja viikko sen jälkeen Viivi sairastui viimeisen kerran.
Lohtukoirani! Luulen, että se halusi pysyä minun kanssani, kunnes Anis oli mennyt !?!
Vai halusinko minä pitää sen luonani? Tänä viimeisenä kesänä se oli jokatapauksessa
ensimmäistä kertaa minun koirani. Ja minun syliini se sitten viimein nukahti.