hörinää - vähyyden vaikeudesta
Vaikeinta olla tekemättä mitään, olla vaikuttamatta mihinkään, olla
hallitsematta mitään.
Tämä totuus taas valkeni minulle, kun yritin puhua muutamalle ihmiselle
ratsastajan istunnasta. Minulle, yiquanin harrastajalle, istunta ja senopiskelu merkitsee montaa eri vaihetta, itseasiassa elämänmittaista
prosessia, sillä eihän minun eikä hevon kehot pysy samoina koko ajan.
Hevo kenties avaavan ja rentouttavan työskentelyn avulla notkistuu ja
tulee enemmän symmetriseksi. Samaa voisi toivoa itsestä - tässä
vaiheessa ikä vaan alkaa väistämättä tuoda mukaan omat
kommervenkkinsa, ei voi mitään.
Noh, minulle ensimmäinen askel on kehon rentous seisovassa tai
istuvassa asennossa. Tähän ei siis vielä tarvita hevosta.
Kun siis tätä yritin selittää ja tietysti demota, niin syntyi vilkas keskustelu
syvistä vatsalihaksista ja ties mistä palleasta, kuinka niillä istunta pysyy
kasassa jne... halutaan vaikuttaa, tsempata, toimia. Luulisi tässä sitten kyllälihasten, muittenkin kuin niitten syvien, taas jännittyvän??? Vähintäänkin
mieli tuntuu olevan moisesta säätämisestä jo ihan kierroksilla.
Yiquanin harjoitus alkaa aivan toisella asenteella, yksinkertaisuudella ja
luottamuksella omaan kehoon ja SEN tuntemuksiin. Luotetaan siihen, että
kun rentoudutaan siihen asti, ettei sentään rojahdeta maahan, KEHO kyllä
hoitaa ne pikku lihasten ja ligamenttien aktivoinnin. Ilman yrittämistä, vain
luopumalla, lepäämällä, kuten openi Veli-Matti sanoo :)
Tämä harjoitus voi viedä aikaa jopa viikkoja, ja tunne vaihtelee aina
päivätkin mukaan. Vasta jännityksistä tyhjenemisen jälkeen keho on niin
rento ja herkkä, että se voi alkaa vastaanottaa aivan pienimpiäkinaistimuksia, vaikkapa sitten hevoselta.
Kun malttaisi odottaa, edes itseään!
Hevosen kanssa harjoitellessa aikaa kuluu, että tämä rentous säilyy
hevosen liikkuessa eri askelajeissa. Vasta sen jälkeen, kun osaa olla
passiivinen matkustaja, istua hevosen liikkeen päällä häiritsemättä, voi
alkaa kokeilla ja kuunnella, miten istunnan tietoinen muuttaminen vaikuttaa
hevosen liikkumiseen.
Ja aikaahan tämä vie, tämä ei-mitään tekeminen. Tuntuu, että kaikki
haluavat sääntöjä, rakenteita, ulkopuolista ohjeistusta ja ulkopuolistahyväksyntää. Täytyy olla joku ohjelmajulistus, vähintäänkin. Suorittaminen
eskarissa, koulussa, sitten työelämässä, siirtyy sulavasti harrastamiseen.
Ja kuitenkin hevonen tuntee, kun kärpänen istuu sen peffalle. Voi tätä
ihanaa eläintä, kuinka sille on merkityksellistä oleminen ja tämä hetki.Ratsastajana toivon pääseväni tuohon hevosen hetkeen ei jännityksen ja