hörinää - tarina toivosta





Kosketa ja irrota



Loputtoman harmaana marraskuun iltana olin tammani kanssa kentällä.
Himmeä lamppu valaisi porttipäädyn ja jätti toisen päädyn räntäiseen pimeyteen.
Emme kuitenkaan olleet kahdestaan, sillä Pelko käpersi vatsaani tiukasti
nyrkissään ja nousi kurkkua kohti hengitystä lamaten. Pelkäsin.
Pelkäsin omaa hevostani.
”Kosketa ja irrota.” oli kouluttaja minua neuvonut.
”Hengitä ja ota mielikuva jostain ihanasta, iloisesta asiasta.”
Miksi tämä on niin vaikeaa? Minähän rakastan tuota hevosta. Ja samalla pelkään
sen hätääntyneitä reaktioita, sen salamannopeita hampaita ja karatepotkuja.

”Kosketa ja irrota, tää on ihan perusharjoitus. Tää kannattaa käydä läpi jokaisen
hevosen kanssa jo heti varsana.”

Niimpä…..

Portilla edessäni seisoi ensimmäinen oma kasvattini, siis kokemattomuuden
ja tietämättömyyden summa. Nyt viisivuotiaana se oli hyvää tarkoittavista
yrityksistäni huolimatta edelleen arka ja puolustuskannalla.
Tarhassa se seisoi aina hiukan muiden takana ja seurasi minua herkeämättä
katseellaan. Siinä katseessa oli varautuneisuutta ja myös kärsivällistä odotusta.
Olimme kuin kaksi laivaa talvisella merellä, näimme toinen toistemme valon
mutta välillä oli tuhat miljoonaa kilometriä hyytävän kylmää vettä.
Eikä veneestä tietoakaan. Mutta se katse laittoi minut yrittämään ja etsimään.

Nopeasti olin huomannut, että varsankasvatuksessa ei pelkkä rakkaus riitä.
Tarvitsin tietoa ja taitoa, luottamusta ja kunnioitusta. Niin olin opetellut
hevostaitoja ja yrittänyt kysellä neuvoja viisailta. Olin käynyt kursseja ja nähnyt
taianomaisia join-uppeja.
Kerran oli vaahdon peittämä hevonen lopulta taipunut lännenmiehen käsittelyssä.
Minua oksetti. Tämäkö oli hevostaitoa?
Jatkoin edelleen etsimistä.

”Kosketa, ja irrota vasta kun se seisoo hetkenkin hiljaa, näin se oppii,
että hiljaa seisomalla se pääsee palkinnoksi eroon sinusta. Tärkeintä on ajoitus.”

Eroon minusta, jassooo, mutta minähän haluan olla tämä hevosen kanssa.
Ihmetellä talvea maastopolulla, leikkiä lumessa, pelätä jäniksiä, laukata hangessa,
mitä nyt hevosten kanssa ikinä tehtiinkään.
Mutta hevonen ei totisesti halunnut olla minun kanssani. Se teki asian aivan selväksi.
Hyytävää merta ei niin vain ylitettäisi.

”Kosketa ja irrota.”

Jotkut sanovat, että irti päästämällä, vapauttamalla, kaikki palaa takaisin?
Että rakkautta ei voi ostaa tai pakottaa? Että rakkaus on molemminpuolista
kunnioitusta toista kohtaan sellaisena kuin tämä on.
Että oman pelon myöntäminen on ensimmäinen askel kohti sen hallintaa?
Että pelko kuuluu ihmisen tunteisiin samalla tavalla kuin toivo tai rakkaus tai viha,
eikä siitä kuulukaan päästä eroon.
Että vain tunteva ihminen on elossa, valmiina joka hetkellä
vastaanottamaan elämän mahdollisuuksia.
Joskus tarjouksen hyväksyminen vaatii rohkeutta, rohkeutta elää oma pelkonsa.


Olimme harjoitelleet muutaman viikon. Joka päivä menimme kentälle,
ja portin suljettuani päästin tamman irti. Tamma haisteli ja tutkaili ympäri aikansa,
kunnes lopulta jäi rauhallisena seisomaan. Tätä hetkeä odotin.
Kävelin tamman luo ja yritin antaa sen ihanan lämpöisen mielikuvan kuumasta
valkoisesta hiekkarannasta vaikuttaa kehossani.
Tamma katsahti minua uteliaana, se ei pelännyt. Minua sen sijaan pelko tukahdutti.
Olin tamman vieressä ja yritin hengittää.
Aloin koskettaa, ja tamma lähti välittömästi liikkeelle.

”Kosketa ja irrota. Hae tekemiseen rytmiä. Pidä kosketus aina samanpituisena,
vaikka aluksi vain sekunti. Näin annat hevoselle mahdollisuuden hieman
ennakoida tekemistäsi. Viisi kosketusta samaan paikkaan ja sitten jatkat seuraavaan
kohtaan. Ja jos hevonen seisoo rauhallisena, muutaman minuutin kuluttua pidät tauon.”

Mutta kun se ei seissyt rauhallisena.
Kahden viikon ajan olin kävellyt sen perässä pitkin kenttää yrittäen pitää kättä
paikallaan kunnes tamma itse haluaisi pysähtyä, sillä aloitteen piti tässä tapauksessa
tulla hevoselta. Tuntui toivottomalta, kärsivällisyys alkoi loppua, onko tässä
mitään järkeä?
Jostain kumman syystä olin kuitenkin itsepintainen. Vanhempani olivat joskus
lapsena sanoneet minua muuliksi – nyt olin ottanut muulin voiman ja sisun käyttööni,
enkä aikonut luovuttaa.
Tosin kahden viikon surkeiden yritysten jälkeen en enää odottanut mitään.

Ehkä se oli oma tyhjeneminen, odotuksista luopuminen, kenties olin ollut
tarpeeksi sitkeä tai sitten tamma vain lopulta kyllästyi - kuka tietää -
mutta sinä iltana se pysähtyi.
Keho jännittyneenä ja valmiina puolustautumaan se pysähtyi.
Irrotin käteni kun olisin saanut sähköiskun ja horjahtaen otin askeleen taaksepäin.
En tuntenut iloa enkä voitonriemua, olin tiennyt varmasti, että tämän oli vain
tapahduttava. Mietin jatkaisinko, vai lopettaisinko tammalle palkinnoksi?
Huokasin, ja vein tamman takaisin karsinaansa.

Seuraavana päivänä jatkoimme. Kosketin ja irrotin, ja nyt tamma jäi
hämmentyneenä seisomaan. Työstin parin minuutin ajan vasemman puolen
lautasta. Sen jälkeen käännyin pois ja jätin tamman rauhaan.
Hetken kuluttua palasin ja jatkoin kohti kuvetta. Tamma heilautti korviaan
ärtyneenä ja lähti kävelemään. Jätin käden paikalleen ja kävelin taas mukana.
Ei hittolainen! Sydän loi tyhjää. Harhailimme kolme kierrosta kenttää ympäri
kunnes tamma käänsi korvansa minulle ja hiljensi vauhtia.
Muutaman askeleen kuluttua se pysähtyi.
Lempeästi kehuen irrotin käteni ja peräännyin. Tällä kertaa harjoitus jatkui ja
välillä tamma jaksoi paremmin, välillä sen oli taas päästävä kävelemään.
Huomasin, kuinka jotkut kohdat sen kehossa olivat paljon vaikeampia ja
vaikeinta kaikista oli päähän koskeminen.

”Kosketa ja irrota. Aloita aina hevoselle helpommasta kohdasta ja etene
vähitellen vaikeampiin paikkoihin. Lopulta sun pitäis voida koskea sitä
ihan kaikkialle.”

"Kosketa ja irrota."

_________________


Sinisen viiltävänä iltana tammikuussa olimme edelleen kentällä.
Harjoitus oli jatkunut lähes kuusi viikkoa. Edistyimme kompuroiden ja välillä
tuuperrellen, mutta edistyimme.
Takaosa ja kyljet sujuivat hyvin, jalkojen kanssa ei ollut ongelmaa. Mutta aina kun
käteni työsti kaulaa ja lähestyi päätä, tamma sai tarpeekseen.
Kosketin ja irrotin kaulaa, niskaa, siirryin kohti poskea, kosketin ja irrotin.
Tamma kertoi mielipiteensä jyrkästi, hampaat välähtivät.
En enää jaksanut. Vaikka pelko tulvi ylitseni, käteni jäi automaattisesti kiinni
viuhtovaan päähän, ja kyyneleet kirvelivät silmissä.
”Miks etsä usko, mä rakastan sua.”
Pään heilutus loppui hetkeksi ja samassa irrotin käteni. Voipuneena käännyin pois
ja kävelin portille. Pakkanen jäädytti epätoivon poskilleni.

Hetken kuluttua huomasin sinisessä hämärässä varjon. Tamma seisoi kohteliaan
välimatkan päässä takanani minuun katsoen. Epätoivo, vai oliko se sittenkin toivo,
vei voimat ja vaivuin polvilleni kylmyyteen. Itku puisteli kehoani.
Tamma astui lähemmäs, laski kaulansa ja sen jääpisaroiva turpa kosketti
kasvojani kevyesti. Sen lämmin hengitys sulatti jään.
Sitten se huokasi tyytyväisenä ja jäi viereeni odottamaan.
Se oli odottanut minua kauan, meren toisella puolella valossa, ja vihdoinkin, viimein,
olin löytänyt veneentapaisen, ja matka voisi alkaa.