hörinää - hevosen valinta
Heppayhdistyksemme kevätkokouksen puhujana oli tänä vuonna Noora Ehnqvist.
Nooran jutustelua kuunnellessa sisäinen keittiöpsykologi heräsi....
Noniin, alkuasetelma on siis, että ihminen toivoo hevosensa haluavan hengata
tai tehdä hänen kanssaan jotain kohtalaisen vapaaehtoisesti. Käskyttämisen
sijasta etsitään ymmärrystä, yhteistä kommunikaation hetkeä.
Että hevonen valitsee ihmisen, että ihminen hyväksytään itsenään,
minusta tuntuu, että tämä on juuri länsimaisen ihmisen haave,
tai olemassaolon edellytys, tai pakko????
Eläintenkouluttajat nimittäin kommentoisivat tuotapikaa, että eihän sitä tarvi
muuta kuin tehdä se ihmisen kanssa oleminen hevoselle kannattavaksi
oikea-aikaisella palkitsemisella. Jopa Kyra on jossain artikkelissä kertonut
olevansa hevosilleen "suurisokeripussi".
Mutta jos ei halua olla leipäpala! (toisinsanoen arvottaa itseään kuivuneeksi kannikaksi)
No, joskus karu totuus on myönnettävä - hihhh - ja itse kyllä käytän positiivista
vahvistamista, jos se tilanteeseen ja hevoselle sopii.
Mutta takaisin tähän kahden vapaan olennon kohtaamisen monimutkaisuuteen.
Miten voimme haluta hevosen olevan kanssamme ilman, että se toive muuttuu
käskyksi? Sillä jo ihmisen harras toive voi muodostaa hevoselle
ylitsepääsemättömän muurin. Nyt aletaan päästä asian ytimeen, meihin itseemme.
Miten haluaminen näkyy meistä, kehoistamme, läpi? Vaihtoehdottomuutena?
Kovuutena? Kuorena? Esteenä? Pelkona, että jos se ei tulekkaan?
Hevoset nimittäin kyllä lukevat kehonkieltämme, siihen evoluutio on ne kasvattanut.
Miten siis olla haluamatta?
Tuli mieleen, että oikeastaan olisi kiva ajatella asiaa vaihtoehtojen kautta.
"On ihanaa, jos päätät tulla!"
"Minulle on täysin okei, jos et juuri nyt tule,"
Toinen vaihtoehto sisältää riskin, että hevonen ei tosiaan tule.
Luulen, että tämä riskin ottaminen ja epävarmuuden ja myös itselle
huonomman mahdollisuuden kestäminen on sitä vahvuutta, mitä hevonen arvostaa.
Luottamus tulevaisuuteen on myös luottamusta omaan itseen,
omaan selviämiseen - myös hevonen haluaa selvitä.
Mahdollisen epäonnistumisen jälkeen matka jatkuu.
Joskus haluaisin nostaa ihmiset avaruuteen katsomaan kotiplaneettaamme -
täällä meitä asustaa niin monenlaisissa oloissa ja kulttuureissa. Länsimainen
sivistyksemme on vain pieni osa maailmaa. Se on kasvattanut ja muokannut
meidät niin hyvässä kuin pahassa. On lukutaito ja tämä moderni teknologia sun muuta,
ja töissä ihmisen arvo mitataan suorittamissa ja pätemisessä.
Eikä enää vain töissä vaan kaikessa. Jopa lasten pitää koulunsa lisäksi käydä
harrastuksissa, niin että vanhemmuus onkin yhtäkkiä
yhtä taksikuskina olemista.....
Kunnes kohtaan hevosen.
Äkkiä edessäni onkin jotain, joka haluaa vain minut - sellaisena kuin olen.
Tunnenko itseni - sellaisena kuin olen? Voinko hyväksyä itseni - sellaisena kuin olen?
Haluanko kasvaa - sellaiseksi kun minut on tarkoitettu?
Rauha, sisäistä varmuutta seuraava rentous, fyysinen pelotttomuus, ilo ja rakkaus,
kaikki ovat hevosen mielestä hyvän laumanjohtajan ominaisuuksia.
Kaikkia näitä ominaisuuksia on myös jokaisessa ihmisessä, toisilla jo pinnassa,
toisissa vielä syvällä odottamassa.
Pitäisikö siis valehdella, että hevosen valinta on yhdentekevä? Ei, sillä sitä se ei ole,
mutta huonommankin vaihtoehdon kanssa voi olla hyvä elää, ja siitä voi oppia paljon!
Ohhohh....nyt taisi keittiötsykolookilta ihan karata mopo käsistä :) :)
Oli mikä oli, hevoset ovat mielenkiintoisia jo ihan omina itsenään, mutta niiden kanssa
työskentely antaa aina uusia ahaa-elämyksiä myös minusta itsestäni.
Nooran jutustelua kuunnellessa sisäinen keittiöpsykologi heräsi....
Noniin, alkuasetelma on siis, että ihminen toivoo hevosensa haluavan hengata
tai tehdä hänen kanssaan jotain kohtalaisen vapaaehtoisesti. Käskyttämisen
sijasta etsitään ymmärrystä, yhteistä kommunikaation hetkeä.
Että hevonen valitsee ihmisen, että ihminen hyväksytään itsenään,
minusta tuntuu, että tämä on juuri länsimaisen ihmisen haave,
tai olemassaolon edellytys, tai pakko????
Eläintenkouluttajat nimittäin kommentoisivat tuotapikaa, että eihän sitä tarvi
muuta kuin tehdä se ihmisen kanssa oleminen hevoselle kannattavaksi
oikea-aikaisella palkitsemisella. Jopa Kyra on jossain artikkelissä kertonut
olevansa hevosilleen "suurisokeripussi".
Mutta jos ei halua olla leipäpala! (toisinsanoen arvottaa itseään kuivuneeksi kannikaksi)
No, joskus karu totuus on myönnettävä - hihhh - ja itse kyllä käytän positiivista
vahvistamista, jos se tilanteeseen ja hevoselle sopii.
Mutta takaisin tähän kahden vapaan olennon kohtaamisen monimutkaisuuteen.
Miten voimme haluta hevosen olevan kanssamme ilman, että se toive muuttuu
käskyksi? Sillä jo ihmisen harras toive voi muodostaa hevoselle
ylitsepääsemättömän muurin. Nyt aletaan päästä asian ytimeen, meihin itseemme.
Miten haluaminen näkyy meistä, kehoistamme, läpi? Vaihtoehdottomuutena?
Kovuutena? Kuorena? Esteenä? Pelkona, että jos se ei tulekkaan?
Hevoset nimittäin kyllä lukevat kehonkieltämme, siihen evoluutio on ne kasvattanut.
Miten siis olla haluamatta?
Tuli mieleen, että oikeastaan olisi kiva ajatella asiaa vaihtoehtojen kautta.
"On ihanaa, jos päätät tulla!"
"Minulle on täysin okei, jos et juuri nyt tule,"
Toinen vaihtoehto sisältää riskin, että hevonen ei tosiaan tule.
Luulen, että tämä riskin ottaminen ja epävarmuuden ja myös itselle
huonomman mahdollisuuden kestäminen on sitä vahvuutta, mitä hevonen arvostaa.
Luottamus tulevaisuuteen on myös luottamusta omaan itseen,
omaan selviämiseen - myös hevonen haluaa selvitä.
Mahdollisen epäonnistumisen jälkeen matka jatkuu.
Joskus haluaisin nostaa ihmiset avaruuteen katsomaan kotiplaneettaamme -
täällä meitä asustaa niin monenlaisissa oloissa ja kulttuureissa. Länsimainen
sivistyksemme on vain pieni osa maailmaa. Se on kasvattanut ja muokannut
meidät niin hyvässä kuin pahassa. On lukutaito ja tämä moderni teknologia sun muuta,
ja töissä ihmisen arvo mitataan suorittamissa ja pätemisessä.
Eikä enää vain töissä vaan kaikessa. Jopa lasten pitää koulunsa lisäksi käydä
harrastuksissa, niin että vanhemmuus onkin yhtäkkiä
yhtä taksikuskina olemista.....
Kunnes kohtaan hevosen.
Äkkiä edessäni onkin jotain, joka haluaa vain minut - sellaisena kuin olen.
Tunnenko itseni - sellaisena kuin olen? Voinko hyväksyä itseni - sellaisena kuin olen?
Haluanko kasvaa - sellaiseksi kun minut on tarkoitettu?
Rauha, sisäistä varmuutta seuraava rentous, fyysinen pelotttomuus, ilo ja rakkaus,
kaikki ovat hevosen mielestä hyvän laumanjohtajan ominaisuuksia.
Kaikkia näitä ominaisuuksia on myös jokaisessa ihmisessä, toisilla jo pinnassa,
toisissa vielä syvällä odottamassa.
Pitäisikö siis valehdella, että hevosen valinta on yhdentekevä? Ei, sillä sitä se ei ole,
mutta huonommankin vaihtoehdon kanssa voi olla hyvä elää, ja siitä voi oppia paljon!
Ohhohh....nyt taisi keittiötsykolookilta ihan karata mopo käsistä :) :)
Oli mikä oli, hevoset ovat mielenkiintoisia jo ihan omina itsenään, mutta niiden kanssa
työskentely antaa aina uusia ahaa-elämyksiä myös minusta itsestäni.