hörinää - navigaattorin viemää

Turistille, lue meille :) kaikki on ihmeellistä! Luonto, talojen muodot ja värit, kasvit, ihan kaikki.
Olemme tehneet päiväretkiä ympäristöön, antaneet navigaattorille jonkun hauskan kuuloisen
paikan kartalta ja lähteet menemään.
No, sunnuntaina sitten sormi osui Casarabonelaan.

Hyväkuntoinen tie kiemurtelee ihanassa kumpuilevassa maastossa.
Sierra Nueves - kukkulat kohoavat oikealla puolella, ja pieniä kyliä on ahtautunut rinteille.
Maaseudulla ihmiset asuvat kylissä kylki kyljessä kuin sillitynnyrissä, ja sitten on taas
kilometritolkulla peltoja, oliivipuutarhoja ja vuoria. Ilmeisesti sähkönjakelu ei ole niin
yksinkertaista kuin kotomaassa, tai sitten tämä on vaan maan tapa - en tiedä.

Casarabonelan pieni kaupunki roikkuu ylhäällä vuoren rinteessä. Kirkko, joka täällä tuntuu
olevan jokaisen asutuksen kohokohta, on melkein ylimmäisenä, ja kaupunki on vuosien
varrella laajentunut alaspäin. Pilvet ovat niin alhaalla, että niitä voi melkein koskettaa,
ja vuoren huippu jää tummaan hämärään.
Nyt sitten vasta kiemurrellaankin!
Navigaattori ohjaa meitä kohti kaupungin keskustaa, kirkkoa, ja tie kipuaa hitaasti penger
kerrallaan, katu kerrallaan ylöspäin. Vasemmalla näkyy todella vanha porttikaari,
ja kapeita pieniä kujia. Navigaattori kääntää meidät kuitenkin oikealle.

Missähän nämä kaikki ihmiset käyvät töissä? Alarinteen muutamia autokorjaamoja
lukuunottamatta ei näy kauppoja tai muita liikkeitä. Vain kaksi-kolmekerroksisia taloja
vieri vieressä, ja ajamme näitä valkeaksi kalkittuja talotunneleita pitkin kohti kirkkoa.
Ketään ei oikein ole liikkeellä, paitsi me , turistit.
Vihdoin navigaattori ilmoittaa "olet saapunut päämäärään", no, johan sen omillakin
silmillä näkee. Aukeaman toisella laidalla on vanha jykevä kirkko, toisessa päässä risti ja
toisessa vähän sotaisan näköinen sakaraharjainen puolustustorni. Entinen luostari?
Todella vaikuttava rakennus jokatapauksessa! Ja sitten alkaa sataa.
Alhaalla roikkunut pilvi repeää, ja vettä alkaa tulla kaatamalla.
Päätämme jättää turistikierroksen kirkon ympäri väliin, ja mies syöttää navigaattoriin
"suorin reitti" takaisin. Hmmmmm......

Reitti ohjaa meitä nyt aukion laitaa eteenpäin ja alaspäin, okei. Katu tosin näyttää melkoisen
kapealta, mutta usko tietotekniikkaan on luja! Eikun sinne. Hiukka hirvittää, ja edessäpäin
mäki kaartuu jo aika jyrkkänä. Onnistumme ohittamaan leveämpään kohtaan parkkeeratun mopon kolhimatta, ja sade senkun yltyy.
Lopulta pysähdymme pikkuruiseen risteykseen. Alas vie TOSI pieni kuja, oikealle ylös toinen
yhtä pieni, tässä mahtuisi vielä kääntymään. Taakse on kuitenkin ilmestynyt auto, ja kiukkuinen
vanha pappa soittaa torvea tarmolla. Hän EI aio peruuttaa!
Vähän aikaa siinä ihmetellään, ja sitten ohitsemme luikertavat pyhäpukuiset senioritat kahta
mummua taluttaen. Ahaa, me moukat, väki on tulossa kirkosta.

Äreä torvi soi edelleen, ja navigaattorikin näyttää alas, niin sitten lähdemme. En kyllä niin
pienestä lävestä ole ennen tullut, Jukka on tosi hyvä kuski! Käänsimme peilit sisään,
jyrkkä kaarre alas, ja hitaasti madellen mahduimme! Kuja päättyi pikkuruiselle tasanteelle,
jossa oli kymmenkunta autoa parkissa. Olemme vanhan kaupungin sydämmessä.

Edessäpäin näyttää jo tasaisemmalta. Ajamme ulosvievälle kujalle, mutta hitsi, ensimmäisen
talon muuri on sortunut ja taipunut niin, että tästä raosta pökötti ei yksinkertaisesti enää sovi!
Hmm..tänne jäätiin, noh, elämää se tämäkin on...
Vai täytyykö meidän PERUUTTAA se sama kuolemankurvi TAKAISIN????
Onneksi mies on rauhallinen, jos tänne kerran päästiin, niin samaa tietä siis takaisin!
Yksinkertaista. Onneksi saimme sentään auton käännettyä.

Kiitän kyllä ja kumarran, että Jukka osaa ajaa.
Meni kolme yritystä, että saatiin pökötin nokka sisään siihen hemmetin ylämäkikaarteeseen
sopivassa kulmassa, roikuin pää ulkona ikkunasta, raportoin senttejä auton ja seinän välillä,
vettä satoi edelleen, ja taakse oli nyt ilmestynyt toinen pappa kävelykepin kanssa, hän jakoi
suureen ääneen huutaen   neuvoja -  vai kiroiliko hölmöjä turisteja :) :) Oi se vapauden tunne,
kun auton ja seinän välissä oli jopa kymmenen senttiä tilaa!
Oli mikä oli, Casarabonela, ehkä tapaamme jälleen, kauniilla ilmalla ja kävelen!